Pönötys ja taantuminen

Maija Länsimäki pohti Helsingin Sanomissa 26.7.2005 pönötyksen olemusta: ”Pönötykseen liittyy siis valtaa ja vaurautta, arvokkuutta ja mahtipontisuutta, virallisuutta ja kankeutta. Pahanilkisesti tai itseironisesti arvioiden pönöttäjä on esiin pyrkivä, asemaansa korostava, omahyväinen ja turhantärkeä jäykistelijä ...  Pönötyksen keskeinen piirre on liikkumattomuus, jähmeä pönäkkyys. Kun pönöttäjä sitten lähtee liikkeelle, hän astelee arvokkaasti, rinta pystyssä, juhlallisen ja koppavan näköisenä – patsastelee. Patsastelija voi olla yleisellä paikalla liikuskeleva merkkihenkilö tai pintajulkkis tai vaikkapa pihamaalla käyskentelevä kukko.”

Huomaan vuosien varrella usein puhuneeni pönötyksestä tai oikeammin sen vastakohdasta. Minulle pönötys on erityisesti turhantärkeyttä, huumorintajuttomuutta ja jäykkyyttä. Pönöttäjä on omanarvontuntoinen ja todennäköisesti haluton olemaan luontevassa, avoimessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Pönöttäjä seisoo jalustalla.  Pönötys edustaa myös pysähtymistä, oman aseman korostamista ja taantumista. Pönöttäjä on oman erinomaisuutensa vanki.

Arvokkuus ja pönötys eivät ole sama asia. Pönötys hakee arvokkuutta, mutta ei siinä onnistu. Arvokkuus on tilanteeseen sopivaa, tyylikästä, positiivista, jopa huumorintajuista.

Pönöttäminen voi olla henkilökohtainen ominaisuus tai se voi liittyä yhteisön tapaan toimia. Positiivista pönötustä löytyy akateemisen maailman erilaisista seremonioista. Opiskelijapiireissä mukana on tietoista huumoria. Joissain kohdin huumori on tahatonta.

Pönötystä esiintyy ainakin suurissa yrityksissä ja yritysten johdossa, vaikka varaa siihen ei olisikaan.

Pönöttävä johtaja on on vastenmielinen ilmestys, parhaimmillaankin hieman säälittävä.

Pönötykseen liittyy todennäköisesti suuri, mutta vääristynyt ego. En ihmettele, jos joiltain pönöttäjiltä löytyy myös persoonallisuushäiriö.

Pönötysmoodiin voi ajautua myös pikku hiljaa, huomaamattaan. Johtaja on ajankäyttönsä suhteen ulkoa ohjattu ja sihteerinsä organisoima. Samalla kun työpäivät venyvät kohtuuttomiksi, alkaa tavallinen arki etääntyä yhä kauemmaksi. Mieleen palautuu taannoinen juttu eläkkelle jääneestä huippujohtajasta, joka kertoi ihmeellisen uudesta kokemuksestaan kulkea raitiovaunulla.

En pidä pönötyksestä ylipäätään. Lisäksi se johtaa persoonan taantumiseen.

Useimpiin maihin nähden me suomalaiset olemme onneksi vähemmän pönöttäviä. Pönötyksen karsiminen on kuitenkin kannatettavaa. Antipönöttäjä on avoin, mutkaton, virkeä, uudistuva, vastaanottokykyinen, nöyrä, aikaansaava ja ketterä. Yhtä hyvää sanaa en kuitenkaan nyt keksi tätä kuvaamaan. Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan.

Olisiko tässä sitä pönötystä