Stubb twitteroi - impulssien määrä ja prosessointi

Viimepäivien lehdissä on kirjoiteltu pääministerin twitteronnista ja asioiden priorisoinnista.

Kuka haluaa seurata reaaliajassa hänen yksityisiä touhujaan? Kannattaisiko hänen keskittyä jatkossa työasioihin eli Suomen politiikkaan myös viestinnässään? Mitä hänestä kertoo 14 000 lähetettyä Twitter-viestiä? Voivatko 125 000 seuraajaa olla väärässä?

Ajattelumme toimii kahdella eri nopeudella. Daniel Kahneman kirjoittaa loistavassa  Ajattelu nopeasti ja hitaasti –kirjassaan näistä molemmista. Intuitiivinen ajattelu on lähes tiedostamatonta, kokonaisvaltaista ja nopeaa. Välillä se osuu oikeaan ja välillä mennään aivan metsään. Hidas ajattelu on tiedostavaa, analyyttistä, melko rationaalista ja asioita pohtivaa. Molemmat ajattelun järjestelmät tukevat toisiaan. Jonkinlainen, dynaaminen tasapaino on hyvä olla olemassa.

Ylikierroksilla käyvät ihmiset ovat hieman epäilyttäviä. Kyse voi olla siitä, että heillä oikeasti

on pysyvästi ja kestävästi korkea energiataso. Halu ja kyky olla jatkuvassa impulssivirrassa ja vielä kyetä dataa koko ajan prosessoimaan. Erityisen kiinnostavat työtehtävät saattavat lisäksi toimian huumeen tavoin tuottaen energisoivia endorfiineja.

Oma lukunsa ovat sitten ihmiset, joilla ylikierrokset ja toimintakyvyttömyys vaihtelevat. Pahimmillaan on kyse invalidisoivasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Ylikierroksilla oleminen voi suuntautua omaan itseensa tai muihin ihmisiin. Erityisen sosiaaliset ihmiset haluavat olla jatkuvasti esillä, huomion keskipisteessä. Se on aivan eri asia kuin sosiaalinen taitavuus Liisa Keltikangas-Järvistä lainatakseni.

Pitkällä aikavälillä olemme tuottavia ja tehokkaita, kun ehdimme riittävästi prosessoida vastaan tulevia asioita. Tekemistä ilman prosessointia kutsutaan sähläämiseksi, impulssiiviseksi ja vaistonvaraiseksi. Aikaansaavimmista ihmisistä huokuu rauhallisuus, asioihin paneutuminen, levollisuus ja päättäväisyys.

Kaikki olemme erilaisia ja haemme elämäämme sen mukaisia toimintamalleja. Jokaiselle tekee kuitenkin hyvää kyetä olemaan välillä myös yksin ajatuksineen. Enintään pieni muistivihko ja kynänpätkä ovat sallittuja. Älypuhelimet ja tabletit ovat erityisen kiellettyjä. Kun malttaa rauhoittua, alkavat todella tärkeät asiat tällöin vähitellen nousta alitajunnastamme tietoisuuteemme. 

Urheilu on iloinen asia

Brasilian jalkapallon MM-kisat olivat upeat. Hienoja pelejä, paljon maaleja ja vielä suosikkijoukkue voitti. Jalkapallo on maailmalla suuri asia. Olisiko jopa liian suuri.

Voittajan on helppo olla iloinen. Vuosien työ palkitaan. Saksan maalivahti Neuer lupasi joukkueen kanssa juhlia seuraavat viisi viikkoa. Mieleen tulevat taannoiset Suomen jääkiekon MM-kullat.

Voittoon liittyvä ilo ja häviöön liittyvä harmitus, jopa suru ovat hyvin ymmärrettäviä tunteita.

Ongelmallisia ovat kunnia ja häpeä.

Miksi häviön hetkellä Brasiliassa ja Argentiinassa ruvettiin rettelöimään? Aivain kuin joku olisi ollut petturi, joka varasti sinulta jotain itsellesi kuuluvaa. Oman elämän ollessa näköalatonta ajatellaan ehkä saatavan lohtua ja nostetta suosikkiurheilijoiden menestyksestä. Ymmärrettävää, mutta epäoikeutettua.

Vanhan sanonnan mukaan tarkimpia kunniastaan ovat ne joilla sitä on vähiten. Mielestäni kunnia ei kuulu urheilun ollenkaan. Vielä vähemmän häpeä.

Määritelmän mukaan kunnia tarkoittaa yksilön saamaa arvonantoa, jota jokainen kansalainen on oikeutettu toisten puolelta vaatimaan ja nauttimaan ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. Jos yhteisön jäsen ei anna esiintymisessään toiselle sitä arvoa, minkä tämä ansaitsee vaan osoittaa tälle halveksimistaan tai saattaa hänet muiden halveksunnan alaiseksi, siinä on rikoslainopillisesti kysymys kunnianloukkauksesta. Me kaikki olemme siis oikeutettuja kunnialliseen kohteluun.

Vastaavasti häpeä on tunne riittämättömyydestä ja huonommuudesta. Se on usein seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. Mitä häpeämistä sinulla on, jos suosikkisi ei menesty. Oma pää pystyyn vaan.

Urheiluun liittyvästä kilpailullisuudesta huolimatta kannattaa urheilijan itsensä häviön hetkellä pohtia, tekikö parhaansa. Jos teki, niin pitää sitten treenata lisää tai fiksummin. Jos ei tehnyt, niin kannattaa ensi kerralla olla päättäväisempi ja voitontahtoisempi.

Meidän penkkiurheilijoiden oikeudet rajoittuvat onnistumisista tai ainakin suosikkiemme yrittämisestä iloitsemiseen.  

Urheilu on iloinen asia

Voitto tuli, mutta missä lajissa?

Jotkut meistä ovat erityisen kilpailuhenkisiä. Huippu-urheilija haluaa olla paras lajissaan. Viha häviämistä kohtaan motivoi häntä.

Osa meistä on alisuoriutujia. Asioilla ei ole niin väliä. Antaa mennä vaan. Ollaan vähään tyytyväisiä tai aina kroonisen tyytymättömiä.

Sitten on niitä, äärimmäisen rasittavia ihmisiä, jotka tekevät joka asiasta kilpailun. He haluavat aina voittaa, olla muita parempia. Pelivehkeet lentävät, jos sattuu häviämään.

Kilpailuhenkisyyden motivaationa voi olla halu osoittaa itselleen hallitsevansa asiansa. Motivaationa voi olla myös muille näyttäminen tai molemmat. Kilpailuhenkisyys voi olla rakentavaa, positiivista pyrkimystä tehdä isestään tai valmennettavistaan entistä parempia valitussa lajissa. Kilpailuhenkisyys voi olla myös ahdistavaa, alistavaa ja toisia nöyryyttävää.

Kilpailuhenkisyys pistää yrittämään ja ylittämään itsensä. Urheilijoiden tapauksessa kilpailulaji on selvä. Mutta onko se aina niin selvä?

Uskon meistä paljon useampinen olevan kilpailuhenkisiä, kuin päälle päin näkyy. Pidämme lajimme vain piilossa.

Jos pidät nikkaroinnista, haluat kehittyä siinä hyväksi. Saat hyvää mieltä itsellesi, kun opit tarvittavat työmenetelmät ja raaka-aineiden ominaisuudet. Olet myös kenties ylpeä siitä, että osaat nämä hommat paremmin kuin joku muu.

Työpaikalla saatat nauttia kollegoidesi arvostusta muodollisesta asemastasi riippumatta.

Olet porukan henkinen johtaja. Nautit siitä, kun juuri sinulta kysytään ja pyydetään mielipidettä.

Itsessäni tunnistan näitä piirteitä ruokaan liittyvissä asioissa. Olen ylpeä siitä, että osaan käsitellä kalaa ja riistaa. Osaan kokata monenlaista. Ymmärrän mikä sopii yhteen ja mikä ei. Kokemuksella ja intuitiolla pystyn loihtimaan syötävään eri raaka-aineista.

Välillä voi pysähtyä itsekseen miettimään, mikä merkitys kilpailuhenkisyydellä on omassa elämässä. Onko sinulla sitä, missä asioissa, pitäisikö sitä olla enemmän vai vähemmän? Onko kilpailuhenkisyys sinulle energiaa antava ominaisuus vai stressaavaa ja kuluttavaa. Vaikutatko kilpailuhenkisyydelläsi ympäristöösi positiivisesti vai negatiivisesti?

Villiä ruokaa: Varangin vuonon sinisimpukoita