Tinkimällä eduista investoimme parempaan huomiseen

Ongelma on se, että meillä asiat ovat liian hyvin. Olemme saavuttaneet sen elintason, josta emme edes osanneet 50 vuotta sitten uneksia. Kulloisestakin oppositiosta todistellaan, kuinka muutokset, pienetkin, johtavat meidät katastrofiin ja kuilun partaalle. ”Vetokratiassa” lukuisilla ryhmittymillä on käytännössä veto-oikeus siihen mitä massa tapahtuu – esimerkkinä työmarkkinajärjestöt. Demokratia ei enää kunnolla toimi.

Keskustelua käydään vastarannoilta toisilleen huudellen.

Saavutetuista eduista kiinni pitämiseen tarvitaan tuhansien ihmisten armeija etujärjestöissä, vaikka todelliset asiat tapahtuvat aivan muualla, työpaikoilla ja yrityksissä.

Nuoret ihmiset eivät työllisty kuten joskus aiemmin. Kukaan ei kykene tarjoamaan varmoja työpaikkoja. Tällöin on viisasta sovittaa myös arvonsa ja tekemisensä tämän mukaisiksi. Nykyään ei juosta entiseen malliin rahan perässä, vaan merkityksen. 

Työpaikkoja ei synny riittävästi ja entisetkin hupenevat. Yksi merkittävä syy – tosin ei ainoa – ovat jäykät työmarkkinat. Viiden prosentin ”kilpailukykyloikka” tai pitäisikö sanoa ”töpöaskel” on liikaa. Maailma kaatuu ja taivas tippuu niskaan.

Asian voisi välillä nähdä aivan toisin päin. Palkkojen alentaminen tai lisätyön tekeminen ja joustojen lisääminen voidaan nähdä solidaarisena investointina parempaa huomiseen. Entisestä kiinni pitäminen on kuin pakkasella housuihinsa kusisi. Aluksi lämmittää, mutta sitten menee koko työpaikka. Huono kierre voimistuu.

Kilpailukyvyn parantumisen kautta syntyy uutta kasvua vientiin. Tämä synnyttää uutta työtä ja parempaa palkanmaksukykyä. Näin saamme rahamme takaisin korkojen kera tulevaisuudessa.

Asiassa on vain kaksi muttaa. Ensimmäinen on luottamus, tai sen puute. Toinen on kohtuullisuus, tai sen puute. Erityinen vastuu on kaikilla hyväpalkkaisilla ja osaisilla. Heidän on näkyvästi ja uskottavasti kyettävä osoittamaan, että kantavat asiassa keskivertojannua selvästi suuremman kuorman - siis tekevät selvästi suuremman investoinnin parempaan tulevaisuuteen.

Välillä sitä pohtii, ketä kiinnostaa yhteinen menestyksemme

Anni Kokon voima elää

Anni Kokko (1878 – 1963) oli isomummoni, syntyisin luovutetun Karjalan Sortavalasta. Annin isä oli osoittanut poikkeuksellista edistysmieltä jättäen perintöä myös tyttärelleen. Annilla oli sen perua Sortavalan Helylän kylässä Tohmajokeen rajoittuva tila.  

Annin toinen jalka oli suora, koska pikkutyttönä hänen polvessaan oli ollut suuri mätäpaise. Annin mies ja viidestä lapsesta neljä kuolivat jo nuorena sen ajan tauteihin. Yksi jäi eloon, isoäitini Ida. Hänen mentyä naimisiin Väinön kanssa muutti tämä kotivävyksi Annin taloon. Idalle ja Väinölle syntyi neljä lasta, nuorimmainen talvisodan jo alettua. Isoisäni kuoli talvisodan viime päivien taisteluissa rintamalla.

Anni oli mestarikehrääjä. Hänen laadukkaat lankansa olivat haluttuja ja toivat elantoa koko perheelle.

Siirtomatkoille isomummoni, Ida ja lapset lähtivät sodan jaloista kahdesti - muutama lehmäkin oli mukana - ja yli kymmenen väliaikaisen asumuksen jälkeen päädyttiin raivaamaan peltoja ja rakentamaan omaa tilaa Äänekoskelle 1950 luvun alussa.

Olin nelivuotias Annin kuollessa. Hänen olemuksensa kuitenkin muistan - pieni sydämellinen huivipäinen mummo.

Olin Annin ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Heti synnyttäni hän oli hartaana kristittynä ennustanut minulle papin uraa. Se tarkoitti hänelle jotain erityistä.

Annin henki elää minussa ja lapsissanikin. Hän oli kovista kokemuksistaan huolimatta aina positiivinen, oikeudenmukainen ja suvaitsevainen. Hän omistautui lapsenlapsilleen. Äitini mukaan Annin elämänmyönteisyys oli kiehtovaa. Hän eli ja antoi muidenkin elää. Lapsenlapsilleen, vävyilleen ja miniöilleen hän oli erityisen rakas ja henkisen tasapainonsakin johdosta ihailtu.

Suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus ja elämänmyönteisyys ovat myös omia arvojani. Niitä tarvitsemme Suomessa enemmän kuin aikoihin.

Anni Kokko vanhempieni häissä 75 vuotiaana heinäkuun 5. päivä 1953