Anni Kokon voima elää

Anni Kokko (1878 – 1963) oli isomummoni, syntyisin luovutetun Karjalan Sortavalasta. Annin isä oli osoittanut poikkeuksellista edistysmieltä jättäen perintöä myös tyttärelleen. Annilla oli sen perua Sortavalan Helylän kylässä Tohmajokeen rajoittuva tila.  

Annin toinen jalka oli suora, koska pikkutyttönä hänen polvessaan oli ollut suuri mätäpaise. Annin mies ja viidestä lapsesta neljä kuolivat jo nuorena sen ajan tauteihin. Yksi jäi eloon, isoäitini Ida. Hänen mentyä naimisiin Väinön kanssa muutti tämä kotivävyksi Annin taloon. Idalle ja Väinölle syntyi neljä lasta, nuorimmainen talvisodan jo alettua. Isoisäni kuoli talvisodan viime päivien taisteluissa rintamalla.

Anni oli mestarikehrääjä. Hänen laadukkaat lankansa olivat haluttuja ja toivat elantoa koko perheelle.

Siirtomatkoille isomummoni, Ida ja lapset lähtivät sodan jaloista kahdesti - muutama lehmäkin oli mukana - ja yli kymmenen väliaikaisen asumuksen jälkeen päädyttiin raivaamaan peltoja ja rakentamaan omaa tilaa Äänekoskelle 1950 luvun alussa.

Olin nelivuotias Annin kuollessa. Hänen olemuksensa kuitenkin muistan - pieni sydämellinen huivipäinen mummo.

Olin Annin ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Heti synnyttäni hän oli hartaana kristittynä ennustanut minulle papin uraa. Se tarkoitti hänelle jotain erityistä.

Annin henki elää minussa ja lapsissanikin. Hän oli kovista kokemuksistaan huolimatta aina positiivinen, oikeudenmukainen ja suvaitsevainen. Hän omistautui lapsenlapsilleen. Äitini mukaan Annin elämänmyönteisyys oli kiehtovaa. Hän eli ja antoi muidenkin elää. Lapsenlapsilleen, vävyilleen ja miniöilleen hän oli erityisen rakas ja henkisen tasapainonsakin johdosta ihailtu.

Suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus ja elämänmyönteisyys ovat myös omia arvojani. Niitä tarvitsemme Suomessa enemmän kuin aikoihin.

Anni Kokko vanhempieni häissä 75 vuotiaana heinäkuun 5. päivä 1953